Sinä kesänä sataa. Valtoimenaan, vaimentaen kaikki ympäristöön kuuluvat äänet alleen. Sataa niin että rännit kuohuvat kuin joku olisi unohtanut padon auki. Taivas on synkässä pilvessä ja kesä kuin lokakuinen iltahämärä.
Hän kulkee kuin unessa, lukittuna kaikesta ulkopuolisesta. Välillä havahtuu sateenvarjonsa alta, kun yksittäinen puistattavan kylmä pisara osuu iholle.
Kotona pyykit eivät kuivu. Hänen miehensä istuu keinutuolissa, sairastaa syöpää ja luo ympärilleen raskaan ilmapiirin.
Jos vain voisi pestä ikkunat, mutta kun sataa. Hän leipoo pullaa ja piirakkaa, sitä tulee valtavat määrät ja hetken hän on tyytyväinen kun keittiön haalistunut kerniliina saa peitteekseen piirakkavuokia. Mutta kuka ne syö, hän huomaa ajattelevansa.
Hän vie roskia pienissä erissä ulos, jotta pääsisi usein pois kodin ahtaudesta. Rapussa tapaa naapurin, otatko pullaa, joo, minä tuon.
Ja hän saa taas uutta intoa paketoidessaan lämpimäisiä naapurilleen, joka kovasti ilahtuu. Eivät ne nuoret ehdi enää leipoa. Valmiina kaiken ostavat.
Iltapäivällä hänen mielensä kirkastuu kun poika tulee miniän kanssa käymään. Ovat lähdössä viikoksi pois ja tuovat avaimet kukkien kastelijalle. Viipyvät vain hetken, eivät jää syömään pullaa, ottavat mukaan kyllä ja pari palaa piirakkaakin. Siinä on puolukoita. Kysyy kälyltä, saako heidän poissaollessaan pestä heidän ikkunansa. Käly suostuu, mutta korostaa ettei muuta tarvitse sitten tehdä. Käly on taas stressaantuneen näköinen, mutta saa hymyn puristettua. Pääsevät lomalle lepäämään, kun kovasti tekevät töitä nuo nuoret.
Seuraavana päivänä hän herää tuttuun harmauteen, mutta maisema on vaiti. Mikä lepo korville kun ei sada. Hän ottaa polkupyöränsä ja polkee lyhyen matkan poikansa luo. Siivouskaappi on hänelle tuttu, hän on sen hyvänä äitinä ja anoppina varustellut viimeisen päälle. Vaan näyttää siltä, ettei talossa muuta käytetä kuin imuria ja sekin on puhdistamatta, pölysuodin musta kuin maakellarikuoppa ja suutin hiuksia täynnä. Hetkessä imuri on kuin uusi, samalla rätillä voi pyyhkiä komeron lattiankin.
Tuossa ämpäri, lasta ja rätti. Pesuaine vaahtoaa sangossa, tuoksuu sitruunalle.
Ensimmäinen ikkuna aukeaa vaivatta, raikas ilma tulvii kasvoille. Kylläpä on nokea kertynyt ikkunan väleihin, hän mutisee puoliääneen ja siirtää jakkaraa paremmalle paikalle. Ensimmäiset pyyhkäisyt ikkunaan. Tasaista silmukkaa. Aloittaen vasemmasta yläkulmasta. Hänen hartioihinsa tulee tuttu lämpö nutun tanssiessa saippuakuviota lasipintaan. Lasta käteen ja tasaisia vetoja. Hesarirutulla rajat pois ja vielä lopuksi tarkkasilmäinen varmistus siitä, että pinta on täydellinen vailla likaa, vaikka pesuaineraitoja. Toisen puolen pestyään näkee jo tuloksen: Kirkkaana hehkuvan ikkunan, jonka erottaa ikkunaksi vain heijastumista, niin puhdas se on.
Ja tunnit kuluvat ja vesi mustuu ämpärissä vaihtuen välillä kirkkaaseen. Ja samalla kun musta vana valuu ammeen pohjalla kohti viemäriaukkoa, katoaa syöpä hänen mielestään. Ja jokainen ikkunapinta on uusi haaste, eliksiiri, joka saa hänen sykkeensä nousemaan, hikivanan rintojensa väliin ja käsiinsä työn tuntua.
Kun kaksion suuret ikkunat on pesty (ikkuna löytyy jopa kylpyhuoneesta) istuu hän hetken keittiön pöydän ääreen. Hän voisi siivota vielä siivouskomeron, ei siitä haittaakaan olisi, varmaan olisivat tyytyväisiä, kun tavarat olisivat paikoilaan, eikä tarvitsisi pelätä niiden kaatuvan niskaan ovea avattaessa.
Ja hetkessä hän on taas energisenä järjestelemässä tuota viheliäistä koppia, joka kätkee sisäänsä naisen tärkeimmät työkalut. Joku on survonnut muovipusseja hyllylle, ne hän viikkaa ja niputtaa tiiviiksi pinoksi. Ja samalla löytyy kulma räteille, nekin voi pinota värijärjestykseen, kyllä nyt näyttää sievältä, hän miettii.
Laatikon kulmauksesta löytyy hiuspinnejä, ne täytyy sijoittaa kylpyhuoneen kaappiin ja kylpyhuoneen kaapin avatessa löytyy uusi savotta, hiuksia, hammastahnatahroja ja epäjärjestystä. Samalla hän vilkaisee muutkin kaapit, ja tietenkin pyyhkeet ovat sikin sokin komerossaan.
Hän päättää jatkaa järjestelyä vielä seuraavana päivänä, samalla kun kukkia kastelee. Ja täytyyhän posti poimia päivittäin eteisestä, kun ei sitä tiedä jos joku vaikka kurkkii luukusta ja murtautuu sitten sisään.
Viikon ajan hänellä on Tehtävä. Hän järjestää iloisen yllätyksen pojalleen ja tämän vaimolle. Kun he saapuvat, on ikkunat kirkkaat, siivouskomero järjestyksessä, kylpyhuoneen peilikaappi puhdistettuna (jopa tamponeille löytyi soma purkki), liinavaatekaapit järjestyksessä ja tulipa samalla siivottua vaatekaapitkin. Jääkaappikin on puhdistettu, vanhat ruoat heitetty pois (hänen antamansa piirakka oli siellä koskemattomana) ja ketsuppitahrat jynssätty. On alusvaatteet viikattuna, sukat paritettuna. Huivit pinossa värisävyin ja valkoiset t-paidat hyllyllään sotilaallisesti kuin sisustuslehdessä. Olohuoneen pöydälle hän löytää kirpputorilta suuren sinisen vaasin, siihen lupiineja. Keittiön jauhopurkit järjestää kaappien päälle riviin kokojärjestyksessä kuin maatuskanuket. Mitä niitä kauniita kaapeissa piilottelemaan.
Hänellä on viiden päivän urakan jälkeen hyvä mieli, veri kiertää suonissa ja ihan kuin aurinkokin yrittäisi paistaa. Hän on hyvä äiti, auttavainen anoppi. Hän tietää sen. Illalla palaa poika vaimoineen ja puhelin soi, ei ehdi poika kertoa lomakuulumisia tai kysyä isästään. Kysyy vain kireällä äänellään äidiltään, jotta mitä tämä on mennyt tekemään. Eikä toinen ymmärrä mitä pahaa siinä on, kun auttaa toisia. Ehkä vähän innostuin liikaa, hän sanoo.
Hän laskee luurin lamaantuneena, kyyneleet valuvat poskilla, mistään eivät osaa olla nuoret kiitollisia. Eivät ymmärrä hyvän päälle, eivät arvosta järjestystä. Hän haluaa vain auttaa, ei siinä mitään pahaa ole.
Sade on muuttunut tihkuksi, omia ikkunoitaan ei voi nyt pestä.
Paskan marjat, hän toteaa.
Paskan marjat.
