torstai, lokakuu 27, 2005

EEVA/OSA VI

Silloin minä aloitin uimisen. Se onkin ainoa asia niiltä ajoilta, mikä on säilynyt.

Uidessa ajatukseni kaikkosivat. Kasvojen painaminen veteen, tiukka puhallus ulos ja kuplat paukkuivat korvissani. Nousu veden pinnan päälle, rivakka kauhaisu vettä taaksepäin ja haukkaus happea. Ja altaan pohjaa katsoessani elin tietoisuudessa, että tuonne alas voisin sukeltaa koska vaan, vetää keuhkoni täyteen vettä ja nukahtaa ikuiseen uneen.

Se mahdollisuus tuntui hyvältä. Oikeutukselta. Vähän kuin valinta siitä syödäkö mansikka- vai suklaajäätelöä, oli minulla uimahallin sinessä koko ajan hallussani valinta elämästäni. Tosiasiassa olin pelkuri, enkä ikinä olisi uskaltanut toteuttaa ajatusleikkiäni.

Siinä missä ystäviä tavatessani keräsin pirteän imagon, olin uidessa vapaa. Mykkä, tunnoton, kuin puutunut. Tiedoton tästä maailmasta.

Mutta sitä en osannut arvata, että uimahallissa tapaisin naisen, joka muuttaisi elämäni suuntaan, joka pelottaisi minua enemmän kuin oman henkeni riistäminen. Että ne kaksi sanaa saunassa, tarjoaisivat hänelle mahdollisuuden keskusteluun, joka veisi elämäni peruuttamattomasti uuteen alkuun.

tiistai, syyskuu 20, 2005

EEVA OSA V

En tiedä oliko hänellä muita naisia, en välitä tietääkään. Tieto ei minuun koskisi, sillä ei olisi mitään merkitystä. Kun riittävästi kyynistyy, ei osaa edes tuntea mustasukkaisuutta. Klaus oli seksuaalisesti äärettömän kylmä. Seksiin ei liittynyt helliä tunteita. Se oli koneellista jumputusta, suoritusta kuin jostain alan elokuvasta, ilman ääniä katsottuna. Sitä ei koskaan tapahtunut minun ehdoillani vaan ainoastaan silloin kun hän halusi. Hän halusi todella harvoin.

Eräässä vaiheessa hänen seksuaalinen halukkuutensa kuitenkin nosti päätään. Hän keksi uuden kivan kiihokkeen. Kun nukuin selkä häneen päin, kyljelläni maaten, hivuttautui hän sisääni ja liikkui, kuin joku reittä vasten nylkyttävä nuori koira, joka ei vielä tiennyt tarkkaan mitä pitää tehdä ja miksi. Havahduin usein vasta siinä vaiheessa, kun hän oli jo tunkeutunut sisääni. En tuntenut mitään. Jotain liikkui sisälläni viileästi eestaas, se oli yhtä merkityksetöntä kuin olisi kämmenselkää silittänyt.

Sielussani tunne oli sitäkin voimakkaampi. Tunsin itseni likaiseksi, hyväksikäytetyksi. Raiskatuksi. Jos tein alotteen, hän torjui, mutta sen sijaan otti itse mitä halusi koska halusi. Vihasin häntä kerta kerralta enemmän, kunnes saavutin pisteen, etten tuntenut häntä kohtaan edes vihaa. Jossain vaiheessa rupesin pukeutumaan nukkumaan mennessäni. Alushousut, trikoohousut, aluspaita, pitkähihainen paita. Sellaisia vaikeasti riisuttavia vaatteita, joissa sain olla rauhassa.

Tai niin minä silloin kuvittelin.

maanantai, elokuu 29, 2005

EEVA / OSA IV

Ei minun perheidyllini pitänyt särkyä. Minä olisin voinut elää ihan hyvin sellaista elämää, jossa keskustelisin mieheni kanssa vain tapetin väristä ja silloinkin hän olisi Charles De Gaullen lentokentällä ja minä yksin suuressa talossamme. Minä ajattelin että yksinäisyyteen on helppo oppia. Ystäville on hyvä vakuutella onnellisuuttaan, kun on niin paljon aikaa tavata heitä. Olin sinkkuystävien suosiossa, aina menossa mukana.

Minä kestin jopa jatkuvan torjumisen seksissä, sen nöyryytyksen, mitä tunsin kun Klaus työnsi minut pois läheltään. Seksittömyyden kanssa olisin voinut hyvin elääkin, sen sijaan ostin vaatteita. Ostin puseroita, joita en koskaan pitänyt, kenkiä jotka hiersivät kantapään rakoille. Ostin kuudenkymmenenneljän euron t-paidan (Donna Karania), vaikken edes t-paitoja käytä. Odotin aina, että mieheni kommentoisi ostoksiani, ojentaisi minua visalaskun nähtyään, muttei edes sen vertaa piitannut. Maksoi joka laskun.

Kerran testasin, että kommentoiko mitään ostoksiani. Ostin porakoneen, lapion, kumihanskat ja goottiheviä kaikki yhdestä ja samasta tavaratalosta. Kaikki saman päivän aikana. Heitin ostokseni porttikongiin, varmaan oli talonmiehellä ihmettelemistä ja naureskelin itsekseni mitä mieheni laskusta päättelisi.

Hän ei edes kysynyt.

Tiesin hänen olevan talousasioissa tarkka, ja käyvänsä läpi laskunsa. Jos olisin voinut hankkia visalla miesprostituutiota, olisin tehnyt senkin kiusatakseni. Olin kuin pieni lapsi, jota ei kielletä mistään.

tiistai, heinäkuu 26, 2005

EEVA/OSA III

Hän oli työnsä puolesta jonkin verran julkisuudessa esillä. Minä aina haaveilin että ne soittaisivat jostain kivasta aikakauslehdestä ja tekisivät meistä sellaisen kotihenkisen artikkelin. Että siinä kuvassa me istuisimme sohvalla. Minä katsoisin vienolla hymyllä varustettuna (ei mitään ienirvistystä) rennossa kotiasussani (täydellisesti istuvat farkut ja vaaleansininen InWearin paitapusero ylläni) kameraan ja hän katsoisi minuun, toinen käsi polven päällä. Ja otsikkona seisoisi: "Eeva ja Klaus - vaikeuksien kautta opimme rakastamaan"

Niitä otsikkoja minä viljelin arjessani vähän useamminkin. Jos mieheni kotiutuminen ulkomaanreissulta päätyi tapansa mukaan baarikierrokselle, näin tulevaisuudessa otsikon: "Klaus: Eeva pelasti minut alkoholismilta"

Hän rakastaisi minua niin paljon, että hän olisi valmis parantumaan. Hän rakastaisi minua niin, että tulisi joskus kotiinkin, että lakkaisi naukkailemasta viinaa tai tuijottamasta yksin yömyöhään televisiota. Hän rakastaisi minua niin kovasti, että jonain päivänä sanoisi sen.

Hän oli sitä mieltä, että sen voi sanoa vain silloin, kun on sopiva hetki.

Sopiva hetki tuli kuuden vuoden jälkeen, kun jätin hänet. Anellessaan minua takaisin, sain kuulla nuo maagiset sanat. Silloin ne saivat minussa aikaan naurunhörähdyksen.

perjantai, heinäkuu 22, 2005

EEVA/OSA II

Minä asuin valkoisessa talossa. Meillä oli eteisessä lasitiiliseinä. Siis ei vain paria lasista tiiltä tökättynä seinän keskelle kuin jossain Kotivinkin eteisenpiristysrempassa vaan jumalauta koko korkeudelta ja leveydeltä lasitiiltä. Olohuoneesta aukesi näkymä merelle, ikkunat olivat valtavat, lattia kirsikkapuuta. Sohvat olivat valkoiset. Minä sallin itseni perjantaisin juoda lasin kuivaa valkoviiniä sillä sohvalla istuen. Kuivaa, koska siitä ei jäisi alcantaraan tahroja.

Minun mieheni ei koskaan istunut niillä sohvilla. Hän oli aina matkoilla. Brnossa tai Bostonissa. Singaporessa tai Sveitsissä. Minä kuulin paikkojen nimiä, mutten tiennyt niistä mitään. Minä sain tuliaisiksi aina suklaata. Alkuun se tuntui romanttiselta, myöhemmin katkeruus väkevöitti suklaat.

Tavatessamme olin nuori. Hän oli juuri eronnut ja minä ymmärtäväinen. Meille oli yhteistä viha ja halveksunta muita kohtaan. Me molemmat inhosimme revyy-teatteria, oopperalaulua ja Timo T.A Mikkosta. Arvostelemalla muuta maailmaa sulkeuduimme omaan kultaiseen parisuhdekammioomme. Kaikilla muilla oli huono maku tai tylsät ajatukset. Me olimme aidosti älyllisiä ja hauskoja.

Sitten minä väsyin vihaamaan ja arvostelemaan. Hänen narinansa suomen poliittisesta tilanteesta, ravintolan palvelusta, neekereistä tai hotellien epäsiisteydestä rupesi ärsyttämään minua. Ennen olin pitänyt häntä älykkäänä, nyt totesin hänen olevan negatiivinen ja tylsä. Tein kuitenkin kaikkeni pitääkseni hyvää henkeä yllä. Annoin hänen saarnata uutisten aikaan, enkä estellyt kun hän päätti haukkua taiteilijatuttavamme illalliskutsuillamme kommunistipaskaksi. Minä paijasin häntä päästä tai hieroin hänen kireitä hartioitaan. Tai leivoin kakun. Tai olin vonkaamatta seksiä. Olin kaikin tavoin mieliksi, koska meidän kuului onnistua. Me olimme olleet kerran niin vahvasti yhtä, että minun kohtaloni olisi elää tämän miehen kanssa vaikeuksista huolimatta.

tiistai, heinäkuu 19, 2005

EEVA /OSA I

Viimeiset viisi kuukautta on elämäni ollut Vaasan hapankorppuja ja sunnuntaiuinteja. Ainoat hetket, jolloin tunnen olevani tässä ja olemassa, on kun hampaani rusentavat hapanta näkkäriä tai kun uimahallin äänet suodattuvat viileään siniseen.

Iltaisin minä istun hetken ikkunalla ja katson kadulle. Ihmiset kävelevät lähekkäin ja silti jotenkin väkisin. Naiset pitävät miehiä otteessaan tai miesten pitelemisessä on jotain hallitsevaa, alistavaa. Sitten on niitä, jotka kävelevät kauempana, mutta niistä näkee, että ne haluaisivat olla paljon lähempänä.

Minä en halua ketään lähelleni.

Olin minä joskus sosiaalinen ja ystävällinenkin. Tavallaan olen vieläkin, mutta oikeasti minä vittuilen vaan. Teeskentelen kaikille iloista, jotta pääsisin helpommalla. Tämä maailma on niin helvetin pinnallinen paikka, että jos osaa julkituoda itsessään sopivan määrän teeskenneltyä positiivisuutta, voi sulautua joukkoon. Kukaan ei huomaa sinua, olethan normaali.

Minä vihaan lapsia. Rääkyviä vauvoja, kuolaavia punanaamoja, näsäviisaita nelivuotiaita ja itserakkaita kouluikäisiä. Lapsissa näkyy kaikki se ruma ihmisyys, minkä aikuiset vielä jotenkin osaavat peittää. Lapset ovat ahneita. Ne haluavat aina jotain tai jos niillä on jo, niin lisää pitää saada.

Tässä päivänä eräänä jonotin elokuviin lippua ja edessäni oli äiti kahden tyttärensä kanssa. Sillä toisella oli sellainen perunanenä, oikea nykerö, mitä se kai itse piti söpönä. Pikku porsas piti popcorn-purkkiaan käsissään ja kun äiti otti muutaman, niin rupesi hirviö ulisemaan, ettei niitä saa syödä, että ovat HÄNEN!

Hetken näin itseni täräyttämässä nyrkillä popcorn-rasian alle. Kaikki valkoiset paukkumaissit lentelisivät hämmästyneiden pikkuporsaiden yläpuolella ja ahneet kakarat tietäisivät mitä on elää ilman.

Minä tiedän, mitä on elää ilman.

torstai, heinäkuu 14, 2005

HYVÄ ÄITI

Sinä kesänä sataa. Valtoimenaan, vaimentaen kaikki ympäristöön kuuluvat äänet alleen. Sataa niin että rännit kuohuvat kuin joku olisi unohtanut padon auki. Taivas on synkässä pilvessä ja kesä kuin lokakuinen iltahämärä.

Hän kulkee kuin unessa, lukittuna kaikesta ulkopuolisesta. Välillä havahtuu sateenvarjonsa alta, kun yksittäinen puistattavan kylmä pisara osuu iholle.

Kotona pyykit eivät kuivu. Hänen miehensä istuu keinutuolissa, sairastaa syöpää ja luo ympärilleen raskaan ilmapiirin.

Jos vain voisi pestä ikkunat, mutta kun sataa. Hän leipoo pullaa ja piirakkaa, sitä tulee valtavat määrät ja hetken hän on tyytyväinen kun keittiön haalistunut kerniliina saa peitteekseen piirakkavuokia. Mutta kuka ne syö, hän huomaa ajattelevansa.

Hän vie roskia pienissä erissä ulos, jotta pääsisi usein pois kodin ahtaudesta. Rapussa tapaa naapurin, otatko pullaa, joo, minä tuon.

Ja hän saa taas uutta intoa paketoidessaan lämpimäisiä naapurilleen, joka kovasti ilahtuu. Eivät ne nuoret ehdi enää leipoa. Valmiina kaiken ostavat.

Iltapäivällä hänen mielensä kirkastuu kun poika tulee miniän kanssa käymään. Ovat lähdössä viikoksi pois ja tuovat avaimet kukkien kastelijalle. Viipyvät vain hetken, eivät jää syömään pullaa, ottavat mukaan kyllä ja pari palaa piirakkaakin. Siinä on puolukoita. Kysyy kälyltä, saako heidän poissaollessaan pestä heidän ikkunansa. Käly suostuu, mutta korostaa ettei muuta tarvitse sitten tehdä. Käly on taas stressaantuneen näköinen, mutta saa hymyn puristettua. Pääsevät lomalle lepäämään, kun kovasti tekevät töitä nuo nuoret.

Seuraavana päivänä hän herää tuttuun harmauteen, mutta maisema on vaiti. Mikä lepo korville kun ei sada. Hän ottaa polkupyöränsä ja polkee lyhyen matkan poikansa luo. Siivouskaappi on hänelle tuttu, hän on sen hyvänä äitinä ja anoppina varustellut viimeisen päälle. Vaan näyttää siltä, ettei talossa muuta käytetä kuin imuria ja sekin on puhdistamatta, pölysuodin musta kuin maakellarikuoppa ja suutin hiuksia täynnä. Hetkessä imuri on kuin uusi, samalla rätillä voi pyyhkiä komeron lattiankin.

Tuossa ämpäri, lasta ja rätti. Pesuaine vaahtoaa sangossa, tuoksuu sitruunalle.

Ensimmäinen ikkuna aukeaa vaivatta, raikas ilma tulvii kasvoille. Kylläpä on nokea kertynyt ikkunan väleihin, hän mutisee puoliääneen ja siirtää jakkaraa paremmalle paikalle. Ensimmäiset pyyhkäisyt ikkunaan. Tasaista silmukkaa. Aloittaen vasemmasta yläkulmasta. Hänen hartioihinsa tulee tuttu lämpö nutun tanssiessa saippuakuviota lasipintaan. Lasta käteen ja tasaisia vetoja. Hesarirutulla rajat pois ja vielä lopuksi tarkkasilmäinen varmistus siitä, että pinta on täydellinen vailla likaa, vaikka pesuaineraitoja. Toisen puolen pestyään näkee jo tuloksen: Kirkkaana hehkuvan ikkunan, jonka erottaa ikkunaksi vain heijastumista, niin puhdas se on.

Ja tunnit kuluvat ja vesi mustuu ämpärissä vaihtuen välillä kirkkaaseen. Ja samalla kun musta vana valuu ammeen pohjalla kohti viemäriaukkoa, katoaa syöpä hänen mielestään. Ja jokainen ikkunapinta on uusi haaste, eliksiiri, joka saa hänen sykkeensä nousemaan, hikivanan rintojensa väliin ja käsiinsä työn tuntua.

Kun kaksion suuret ikkunat on pesty (ikkuna löytyy jopa kylpyhuoneesta) istuu hän hetken keittiön pöydän ääreen. Hän voisi siivota vielä siivouskomeron, ei siitä haittaakaan olisi, varmaan olisivat tyytyväisiä, kun tavarat olisivat paikoilaan, eikä tarvitsisi pelätä niiden kaatuvan niskaan ovea avattaessa.

Ja hetkessä hän on taas energisenä järjestelemässä tuota viheliäistä koppia, joka kätkee sisäänsä naisen tärkeimmät työkalut. Joku on survonnut muovipusseja hyllylle, ne hän viikkaa ja niputtaa tiiviiksi pinoksi. Ja samalla löytyy kulma räteille, nekin voi pinota värijärjestykseen, kyllä nyt näyttää sievältä, hän miettii.

Laatikon kulmauksesta löytyy hiuspinnejä, ne täytyy sijoittaa kylpyhuoneen kaappiin ja kylpyhuoneen kaapin avatessa löytyy uusi savotta, hiuksia, hammastahnatahroja ja epäjärjestystä. Samalla hän vilkaisee muutkin kaapit, ja tietenkin pyyhkeet ovat sikin sokin komerossaan.

Hän päättää jatkaa järjestelyä vielä seuraavana päivänä, samalla kun kukkia kastelee. Ja täytyyhän posti poimia päivittäin eteisestä, kun ei sitä tiedä jos joku vaikka kurkkii luukusta ja murtautuu sitten sisään.

Viikon ajan hänellä on Tehtävä. Hän järjestää iloisen yllätyksen pojalleen ja tämän vaimolle. Kun he saapuvat, on ikkunat kirkkaat, siivouskomero järjestyksessä, kylpyhuoneen peilikaappi puhdistettuna (jopa tamponeille löytyi soma purkki), liinavaatekaapit järjestyksessä ja tulipa samalla siivottua vaatekaapitkin. Jääkaappikin on puhdistettu, vanhat ruoat heitetty pois (hänen antamansa piirakka oli siellä koskemattomana) ja ketsuppitahrat jynssätty. On alusvaatteet viikattuna, sukat paritettuna. Huivit pinossa värisävyin ja valkoiset t-paidat hyllyllään sotilaallisesti kuin sisustuslehdessä. Olohuoneen pöydälle hän löytää kirpputorilta suuren sinisen vaasin, siihen lupiineja. Keittiön jauhopurkit järjestää kaappien päälle riviin kokojärjestyksessä kuin maatuskanuket. Mitä niitä kauniita kaapeissa piilottelemaan.

Hänellä on viiden päivän urakan jälkeen hyvä mieli, veri kiertää suonissa ja ihan kuin aurinkokin yrittäisi paistaa. Hän on hyvä äiti, auttavainen anoppi. Hän tietää sen. Illalla palaa poika vaimoineen ja puhelin soi, ei ehdi poika kertoa lomakuulumisia tai kysyä isästään. Kysyy vain kireällä äänellään äidiltään, jotta mitä tämä on mennyt tekemään. Eikä toinen ymmärrä mitä pahaa siinä on, kun auttaa toisia. Ehkä vähän innostuin liikaa, hän sanoo.

Hän laskee luurin lamaantuneena, kyyneleet valuvat poskilla, mistään eivät osaa olla nuoret kiitollisia. Eivät ymmärrä hyvän päälle, eivät arvosta järjestystä. Hän haluaa vain auttaa, ei siinä mitään pahaa ole.

Sade on muuttunut tihkuksi, omia ikkunoitaan ei voi nyt pestä.

Paskan marjat, hän toteaa.

Paskan marjat.